Aikuisten ja nuorten
suunnistusopetus
Lue lisää!

Keskiviikkorastit ja 
Espoorastit vuonna 2019
Lue lisää!

AM-yö 13.9.2019
Lisätiedot!
Kissojen yö 27.9.2019
Lisätiedot!

 

Suunnistuskoulu
lapsille 
Lisätiedot!

Sitä odotettiin taas kuukausia. Viimeisten viikkojen ajan yhä kasvavassa määrin. Mielikuvaharjoittelua. Leireilyä. Aktiivista kartta-arkistojen penkomista. Rata-arvailuja. Joukkuespekulaatioita. Monet kutsuvat sitä suunnistajien yhdistetyksi jouluksi ja juhannukseksi. Jukolaa.

 

Onhan niillä muutakin yhteistä kuin alkukirjain. Jokaisessa on hyvää mieltä, yhdessäoloa, erilaisia nautintoja, rentoutta. Monelle se on myös aikaa perheen kanssa. Näin meilläkin.

Lupasimme lapsille jo viikkoja sitten, että lähdemme reissuun telttailemaan jo perjantaina. Näin teimmekin ja saavuimme aurinkoiseen Paimioon iltaseitsemän aikaan. Minä olin sopinut meneväni vielä Jukolatiimistä suunnistusoppilaanani olleen Kaj Kunnaksen kanssa mallisuunnistamaan, ja siellä parkkipaikallahan tuo meitä jo odotteli.

Ilmeisesti neljän lapsen ja valtavan tavaravuoren katseleminen oli liikaa, sillä ennen kuin huomasimmekaan, Kaitsu oli napannut kylmälaukumme ja pari makuupussia kainaloonsa ja tallusteli kohti teltta-aluetta rupatellen samalla mukavia kahden keskimmäisen tenavan kanssa. Oma mieheni jäi sitten kokoamaan telttaa lapsosten kanssa, kun minä painelin Kaitsun kanssa kohti kisakeskusta ja mallisuunnistusta. Se sujuikin hienosti ja pääsimme heti kisafiilikseen sammalten, varpujen ja tiukkojen rastipisteiden keskellä. Suunnistuksen ja talkoolaisfanien valokuvaustuokion jälkeen Kaitsu lähti hotellilleen valmistautumaan suoritukseensa ja minä päästin telttaruljanssista miehen ja 12-vuotiaan kokeilemaan tossujen liukkautta samaisille mallisuunnistusurille. Iltapalaa laittaessani, makuualustoja puhaltaessani ja linnunlaulua kuunnellessani Jukola alkoi todenteolla hiipiä tajuntaani.

Telttailu oli 2-vuotiaallemme jännittävä uusi tuttavuus ja kaksiosaisen teltan toisessa kammarissa olikin vilskettä, kun isoveljet yllyttivät tyttöstä piiloutumaan makuupussiin, pyörimään sen kanssa teltan laidasta laitaan ja riehumaan muuten vaan. Lopulta sinnikäs pomppijakin simahti ja veljet saivat hetken lukurauhan. Kaksikuinen vauvaneitimme sen sijaan ei ihan heti telttailusta innostunutkaan, vaan imutteli maitoa napaansa pitkään ja hartaasti, silmät suurina teltan kattoa tuijotellen. Lopulta hänkin taintui ja nukkuikin raikkaassa ilmassa peräti 8 tuntia, söi hieman ja jatkoi vielä pari tuntia. Näin saimme muutkin (äiti-vauva-ruokataukoa lukuun ottamatta) mainiot 10 tunnin yöunet.

Vauhdikkaita Venloja, hikistä tunnelmaa

Niin sitten koitti se kauan odotettu Jukolalauantai. Ulkoilma-aamupalaa, hammaspesua metsän laidassa, tutut vessajonot.  Lähes kahden kilometrin köpöttely seurateltta-alueelle, jossa teltan kasausta, materiaalin jakoa ja tuttujen moikkailua. Sitten mies aamulenkille ja itse takaisin nukkumateltalle kolmen lapsen kanssa: yksi rattaissa, yksi kantoliinassa ja 9-vuotias sentään itse kävellen. Teltalla esikoinen chillaili edelleen haluten kerätä voimia koko yön valvomiseen. Pientä lounastelua, omien kisakamppeiden pakkausta ja paluu kisakeskukseen vauvan kanssa, lenkiltä palannut mies ja kolme isompaa muksua jäivät teltalle päiväunille.

Vaikka itse en tällä kertaa seissyt lähtörivissä kartta kourassa jalat täristen, oli Venlojen lähtölaukauksen kuuleminen taas melkein jännäkakan arvoinen juttu. Runollinen ilmaisu tantereen töminästä pitää kyllä joka kerta paikkansa. Tömisi se, ja pöly täytti hetkellisesti k-viitoituksen ja sen varrella seuranneiden katsojien keuhkot. Huuto oli raikuvaa ja itsekin huomasin kiljuvani seurakaverien nimiä niiden pölyisien keuhkojen täydeltä. Sinne hävisivät, kuulutuksen ja kannustusten saattelemina. Katse siirtyi kuin automaattisesti kohti screeniä, johon pian tupsahtaisi jo ensimmäisiä väliaikoja.

En kuitenkaan joutanut jäädä niitä odottelemaan, sillä ennen omaa kolmatta osuuttani oli vielä imetettävä pikku tiitiäinen, teipattava nilkat ja kipaistava vessaan. Imettäessäni huomasin siskollani upeat ranskalaiset letit, joiden loihtimisesta äitimme oli kuulemma vastuussa. Ei muuta kuin äidille harja ja kaksi kukkapampulaa kouraan ja uusia lettejä väsäämään.

Ensimmäisen osuuden juoksijoita alkoi siinä samalla saapua vaihtoon. Lynxin ykkösen Saralla ja kakkosen Tarulla ei ollut aivan paras päivänsä, joten toiselle osuudelle jäi hieman kirittävää. Muut Lynxin joukkueet saapuivat sieltä myöskin pikku hiljaa vaihtopuomin kautta seurateltalle kertomaan maastokuulumisia. Nilkkateipin pätkät suupielistä roikkuen kuuntelin kuvauksia urista, vaikeista rasteista ja kärkiporukoiden hurjasta 5 minuutin kilometrivauhdista. Itselläni ei moiseen olisi mahdollisuuksia edes alamäkitartanilla, joten tulevasta osuudesta alkoi hieman pelko hiipiä persuksiin. Eihän siellä voisi itseään ihan kokonaan uuvuttaa, kun edessä olisi illalla vielä Jukolan aloitusosuus.

Väliajat maastosta kertoivat ykkösjoukkueen Karoliinan napsivan sijoja yksi toisensa jälkeen. Siinä kyllä oli alle nelikuisen vauvan äidillä huikea kunnonkehitys meneillään, pakko ihailla! Vaihdossa sija oli peräti puolittunut lähtösijasta 110 sijaan 55. Myös kakkosjoukkueen Tuuli, tuleva nuorten EM-kisakävijä, paineli hyvää vauhtia. Itsekin lähdin tyttöjen tultua odottelemaan omaa vuoroani, kolmosjoukkueen kolmososuutta. Ykkösessä kolmososuudella viiletti metsässä jo Anne-Mari ja kakkosessa Katja.

Siellä vaihtoalueella sain taas kokea yhden Jukolan viehätyksistä: äiti odotteli pääsyä toiselle osuudelle, minä kolmannelle ja ykkösjoukkueessa juossut siskoni neljännelle eli ankkuriosuudelle. Minä ja äiti höpöttelimme niitä näitä hieman vaatimattomin tavoittein, kun taas siskoni kirmaili letit pomppien pitkin verryttelyaluetta, venytteli ja näytti kovin keskittyneeltä. Loput yli tuhat naista samaisella alueella tekivät näitä samoja asioita ja kaikkea siltä väliltä. Kaikki mahtuivat sinne silti, suurin ja pienin tavoittein.

Vähemmän viileä Venla-osuus

Saatuani kartan Nelliltä lähdin hölkkäämään kohti K-pistettä. Matka sinne tuntui valtavan pitkältä, mutta lohduttauduin samalla sillä, että maastoon jäisi sitten vähemmän kilometrejä. Pisin suunnistukseni tänä kevääni oli tätä ennen viiden kilometrin rata, tiellä olin käynyt seitsemän kilometrin lenkillä. Nyt edessä oli 6,2 kilometrin rata, joka kuntotasooni nähden ei ollut ainakaan liian lyhyt.

Matka eteni tasaisen rauhallisesti ja rastit tulivat vastaan ilman suurempia ongelmia. Ensimmäinen harmitus oli, että varsin mallikkaasti sujuneessa suunnistuksessa vauhti oli aivan jaloissa. Mäkiä kiivetessäni tiesin mitä edessä oli, kumpareet ja jyrkänteet vastasivat koko ajan suurin piirtein kuvitelmaanikin ja voi, kuinka masentavaa oli könytä niitä kohti mateluvauhtia! Toinen harmitus tuli sitten ensimmäisen juomarastin jälkeen, kun sain ikävän lihaspistoksen, joka ei lähtenyt loppuradan aikana enää pois. Hölkkäsin välillä jopa kädet kohti taivasta, tein hengitysliikkeitä ja venyttelin, mutta pistos oli ja pysyi. Loppusuoralla se oli jo varsin tuskaisa, mutta eipä minulla siinä olisi muutenkaan ollut ihmeitä annettavana.

Hellesäässä juostun kisan jälkeen odotin jo malttamattomana suihkuunpääsyä, mutta seurateltalla eräs pieni neiti oli vielä malttamattomampi. Hän ei ollut moksiskaan, vaikka ruoka tarjoiltiin vain kosteuspyyhekäsittelyn saaneelta rintavarustukselta, vaan söi hetkessä itsensä tainnoksiin. Sitten itsekin pääsin vihdoin suihkun kautta broileripastan kimppuun ja siitä teltalle lepäilemään.

Suihkussa ollessani saatiin maaliin Venlojen voittajajoukkue, Domnarvets GoIF. Ruotsalaisilla oli muutenkin vahva päivä, sillä kakkoseksi ehti Alfta Ösa OK ennen Järla Orienteringia. Paras suomalaisjoukkue oli sijalle neljä päätynyt SK Pohjantähti. Lynxin joukkueista ykkönen oli  yli 1300 joukkueen joukossa lopulta 36., kakkonen 78., kolmonen 305., nelonen 287., vitonen 309. ja kutonen 1035. Seitsemänneltä joukkueelta puuttui ankkuri, kolmen osuuden jälkeen tuo joukkue oli sijalla 1219.

Päivä vaihtuu illaksi ja yöksi

Venlojen ja Jukolan välissä lähetin kaksi keskimmäistä lapsukaista tätien mukana mummilaan kisastudioon, ehdin hetken pötköttää teltalla, pakkailin kassiin uuden sisällön ja vaihdoin pikku tiitiäiselle hiukan lämpimämpää kerrosta ylle. Esikoinen pakkaili siinä samalla oman reppunsa yötä varten, kääri makuupussin ja makuualustan mukaansa ja asetteli päähänsä viime syksynä Turun Nuorisoviestistä voittamansa Louna-Jukola-pipon. Mies viritti oman akkuliivinsä ohessa myös minun lamppurekvisiittani kuntoon. Kisakeskukseen palasimme tuntia ennen starttia. Mies ampaisi siitä samoin tein verryttelemään, minä jätin moisen panostuksen kovemmille menijöille ja keskityin imettämiseen ja nilkkojen teippaukseen, jälleen kerran.

Kuulutuksessa muistuteltiin moneen kertaan, että sisäänkirjautuminen suljetaan kello 22.40. Kun vielä kello 22.28 oli neiti rinnassa kiinni, numero kiinnittämättä ja kengät vaihtamatta, arvelin joutuvani käyttämään puhelahjojani sisäänpääsyyn. Hyvin sinne kuitenkin kaikki huolittiin mukaan ilman selittelyjä. Vihdoin muutamaa minuuttia vaille tasan pääsimme seisomaan omaa numeroamme vastaavaan kohtaan. Numerolla 1543 olin lähes takarivissä. Olin aiemmin juossut muita osuuksia Jukolassa, en koskaan aloittanut ja vaikka puheensorinaa olin saanut kokea ennenkin, oli jo ennen lähtölaukausta alkanut rupattelu jotain aivan uutta ja ihmeellistä.

Aloitusosuuden tunnelmaa

Kello 23 lähtölaukaus sitten annettiin ja porukka lähti vyörymään kohti K-pistettä. Alkuun siinä pääsi ihan hölkkäämään, mutta hiukan ennen K-pistettä kaventunut viitoitus ja metsäalustan alku saivat vauhdin täysin pysähtymään. Siinä sitten vierustovereiden kanssa naureskeltiin ja odoteltiin ihan seisoskellen pääsyä metsän puolelle. Katselin taakseni ja huomasin olevani aivan viimeisten joukossa, takanani oli enää muutamia kymmeniä valopäitä. Toivoin, että Lynxin ykkösjoukkueen avaajana juossut veljeni Antti-Pekka ja kakkosen aloittaja, mieheni Joona, olivat päässeet kohdasta ripeämmin.

Ensimmäisellä, valtavan pitkällä rastivälillä taitettiin matkaa pitkissä letkoissa. Hakkuuaukolla tähysin aukon vastapäiseen reunaan, jonne olin suunnitellut lähteväni mäkeä kiertämään. Yllätyksekseni sinne meni vain yksi lamppu, eikä kukaan seurannut. Katsoin uudemman kerran karttaa, että oliko suunnitelmani vain niin huono, vai mikseivät muut valinneet mäen kiertämistä vasemmalta. Uudemmankin tarkastelun jälkeen pysyin kannassani ja lähdin yksinäni pois letkasta. Se yksikin lamppupää oli jo hävinnyt näkyvistä aika päiviä sitten, eikä kukaan lähtenyt seuraamaan minua. Jatkoin matkaa suunnitelman mukaan, ja mitä pidemmälle tulin, sen varmempi olin valinnastani. Ojanpohja oli kuin kuiva polku ja sen jälkeen mäen reunassa meni selkeä ura. Saavuin rastille noin 90 astetta eri suunnasta kuin oikealta mäen päältä saapuva letka. Leimasin ja jatkoin matkaa.

Jo siinä ykkösen ja kakkosen vaiheilla väkeä tuli ja meni joka suuntaan, koodeja kyseltiin ja karttaa temmottiin kädestä sijaintivinkkien toivossa. Neuvoin kysyjiä, vastasin kysymyksiin ja jatkoin samalla määrätietoisesti eteenpäin. Vauhti ei todellakaan päätä huimannut, mutta rastit tulivat vastaan kuin oppikirjassa. Kehotin takanapysytteleviä menemään rohkeasti ohi vaan, mutta sain vastaukseksi kehuja suunnistustaidostani, jonka vuoksi hitaampikin vauhti oli kuulemma kannattavaa. Jonkun mielestä Finlad-paitani oli merkki maajoukkuesuunnistajasta, mutta laimensin kysyjän iloa kertomalla, että kyseisiä paitoja oli Vuokatin kisoissa myynnissä ihan tavallisille tallaajillekin.

Yksi iso pummi sattui matkalle, kun vihreässä ollut pistekumpare ei millään meinannut löytyä. Onneksi siitäkin lopulta napsahti leima emit-korttiin ja matka pääsi jatkumaan. Olin jo mielestäni tullut vähintään kymmenen kilometriä, kun joku ilonpilaaja letkassa huusi, että takana oli gepsikellon mukaan 6,5 kilometriä. Meinasin lyyhistyä epätoivosta, mutta jatkoin hammasta – ja geelipussia – purren eteenpäin. Vauhti hiipui koko ajan. 13.8 kilometrin osuus oli kunnolleni vähintään tuplaten liikaa, varsinkin kun alla oli jo osuus Venloissa. Itse kuitenkin olin leikkiin halunnut ja päätin sen kestää kuin, no, nainen. Yhdelle rastille saavuttaessa letka nousi pienen jyrkänteen yli, mutta minun kohdallani jono seisahtui. En nimittäin päässyt siitä ylös millään. Aina kun yritin, heijasin vain takaisin alas. En löytänyt käsillekään mitään sopivaa kiinniottokohtaa, joten siinä sitten ähisin ja koitin ponnistaa ylöspäin. Takanani ollut mies kysyi hetken tempoiltuani, että saisiko ”tuupata”. Annoin luvan, pääsin ylös ja kiitin auttajaa. Tämä huuteli jo jonkun toisen kanssa iloisesti, että oli saanut tuupata naista metsässä ja että oli oikein kysynyt luvan. Juttukaveri vastasi naureskellen, ettei olisi itse ainakaan lupaa kysynyt, vaan tuupannut vaan.

Hilpeätä oli meno siis, ja ehkä sen turvin saikin lisävoimia jatkaa matkaa. Koska puhtia ei ollut juurikaan jäljellä enää puolimatkan jälkeen, en suostunut tekemään enää ainuttakaan virhettä, jotta pääsisin joskus edes maaliin. Sinne tie lopulta sitten kuitenkin toi, hiukan vajaassa kahdessa ja puolessa tunnissa ja saunaan päästyäni oli suunnattoman helpottunut. Urakka oli ohi. Loppuyön kävelystäni saattoi kuitenkin päätellä, että jonkin verran koville oli ottanut.

Vaikka itse taapersin siellä puoli yötä, olivat muut toki nopeampia. Ykkösjoukkueessa Ape teki huikaisevan Jukola-juoksun ja tuli vaihtoon peräti yhdeksäntenä. Sen kuultuani harmitti hiukan, etten ollut kokemassa hetkeä kannustajana! Joona toi kakkosjoukkueen vaihtoon sijalla 139 ja muutkin Lynxin miehet porhalsivat maaliin kukin vuorollaan.

Koska itse olin tullut vaihtoon juuri ennen toisen osuuden kärkeä, sain ihastella seurateltalta kakkososuuden vaihtoa. Toinen veljeni Aleksi joutui hiukan vauhdissa taipumaan, ja toi ykkösjengin vaihtoon sijalla 22., hiukan alle viisi minuuttia kärjen jälkeen. Kakkosjoukkueessa Lauri nosti joukkuetta ylöspäin sijalle 112.

Online-tuloksia telttatunnelmassa

Kolmososuus, niin sanottu pitkä yö, oli tällä kertaa 15,7 kilometrin mittainen. Ykkösjoukkueessa Niklas ei onnistunut tavoittamaan kovaa vauhtia painanutta kärkeä, vaan hyvin sujuneen alun jälkeen väsähti ja teki hieman virheitäkin. Sija vaihdossa oli 29. Kakkosessa Ollipekka nosti joukkueen upeasti sadan joukkoon ja lähetti Villen matkaan sijalla 93.

Itse makoilin näiden osuuksien aikaan jo teltassa ja torkahtelin, mutta kisajännitykseltä en oikein saanut nukahdettua. Onneksi miehen kännykässä riitti akku – mies itse veteli sujuvasti hirsiä – ja sain päivitettyä online-tuloksia koko ajan. Päivä alkoi pikku hiljaa valjeta, vaikka teltta-alue muuten olikin vielä unten mailla. Lyhyen nelososuuden Lynxin ykkösessä kiskoi Marko, joka nosti joukkuetta mukavasti kolme pykälää ja ero kärkeenkin kasvoi vain muutaman sekunnin. Kakkosjoukkue oli tässä vaihdossa 95.

Myös viides osuus oli mitaltaan alle yhdeksän kilometriä. Lynxin ykkösjoukkueessa sitä vei Tuomas, joka vaihtoi pienten virheiden jälkeen joukkueen jälleen sijalla 29. Kakkosjoukkueessa nuori Henrik ei aivan onnistunut ja joukkueen vaihtosija oli nyt 123. Toiseksi viimeiselle osuudelle Lynxin ykkösjoukkueessa lähti Janne ja kakkosjoukkueessa Aleksi. Jannella tuli matkalla jonkin verran virhettä ja fyysisesti eteen ei tullut paras mahdollinen päivä, mutta siitä huolimatta sija nousi pari pykälää sijalle 27. Kakkonenkin paranteli osakkeitaan Aleksin juoksun ansiosta ja vaihtosija oli 112.

Kun ankkurit olivat matkalla, pieni neiti havahtui kopastaan kovaan nälkään. Hämmästelin kelloa, melkein 9 tuntia oli kulunut edellisestä syönnistä, peukut ulkona nukkumiselle siispä! Syötin tytön ja jätin isänsä kanssa jatkamaan unia. Kiiruhdin kisakeskukseen. Esikoinen löytyi seurateltalta makuupusseineen edelleen valvomasta: aamuöinen sade oli saanut hänet vaihtamaan paikkaa screenin edestä suojaan seuratelttaan. Ehdin juuri sopivasti paikalle näkemään kolmannen veljeni Aapon ankkuroivan Lynxin viestissä sijalle 31. Aivan ei ollut keväällä hyviä juoksuja tehneen Aapon mono ollut syönnillään kovassa kyydissä, palleakipu vaivasi ja pientä virhettäkin kertyi, joten kilpaveljien selät katosivat yksi kerrallaan edestä. Sija ei tietenkään ole suurviestissä huono, mutta ei lähelläkään joukkueen tavoitteita ja mahdollisuuksia. Ehkä ensi vuonna on sitten taas suuremman menestyksen vuoro. Kakkosjoukkueen ankkuri Jari nosti joukkuetta muutaman pykälän sijalle 108. Kilpailun voitti Kristiansand OK, toiseksi tuli Halden SK ja suomalaisten suunnistusseurojen mainetta piti yllä Kalevan Rasti kolmannella sijallaan.

Ensikertalaisen auttelua ja kotimatkaa

Oma Jukolani jatkui kuitenkin edelleen. Suunnistuskisanoviisi piti vielä varustaa ja opastaa matkaan. Naisenergiasta koottu joukkueemme Pekan Perhoset oli nimittäin vielä Jukolaa edeltävällä viikolla ilman ankkuria. Liikunnanopettaja-ystäväni Virpi kuitenkin innostui mahdollisuudesta kokea Jukola ja lähti ennakkoluulottomasti mukaan kesken sattumoisin Paimiossa viettämäänsä mökkilomaa. Haimme Virpille energiageelejä, kiinnitimme numeron ja teippasimme kengät. Suolsin ohjeita ja selityksiä taukoamatta, monta asiaa oli unohtunut mainita eilisiltaisessa 25 minuutin puhelussa. Lopulta Virpi saatiin yhteislähtöä varten vaihtoalueelle, ja me apuna toimineen esikoisen kanssa kiiruhdimme lähtöviitoituksen varrelle kannustusasemiin. Siellä häntäpäässä Virpi hölkkäili hymy huulilla, mutta metsässä oli sitten ohitellut monta selkää, sillä hän saapui maaliin hämmästyttävästi alle kolmen tunnin ja ankkuroi näin kuudesta Lynxin naisesta ja itsestään koostuneen joukkueen sijalle 952. Mikäli Perhoset ensi vuonnakin starttaavat, on luvassa jo kolmenumeroinen lähtönumero! Lynxin muista joukkueista nelosjoukkue oli lopulta 282. ja vitosjoukkue 815. Kolmosjoukkueen kohtaloksi tuli hylkääminen.

Ankkurimme juoksun aikana kävin teltalla pakkaamassa tavarani, imettämässä vauvan ja kiikuttamassa miehelle kahvia ja voileipiä. Kun lähdin vielä viimeisen kerran takaisin kisakeskukseen hakemaan esikoiselta unohtuneita tavaroita ja kannustamaan Virpiä maaliin, jäi mies purkamaan lasten kanssa telttaa. Palattuani takaisin auto oli jo puoliksi pakattu ja hyvin nukkunut, hyväntuulinen mies heitteli juuri loppuja makuupusseja kyytiin. Alkumatkan iloinen rupattelu vaihtui pian minun, esikoisen ja vauvan tasaiseen tuhinaan, joka loppui vasta mummilan pihassa, kun menimme hakemaan puuttuvat lapsukaiset mukaan kyytiin. Sitä, että olimme välissä käyneet kotipihassa tyhjentämässä auton tavaroista, en edes huomannut. Jos on Jukolasta vertauksia juhannukseen ja jouluun, ovat sitä seuraavat päivät suoraan verrannollisia krapulaan tai jopa koomaan. Sieltä kuitenkin noustaan joka kerta. Enää 362 päivää.

Sama teksti löytyy myös Annan ja Aapon yhteisestä Suunnistuskoulu-blogista, jossa Aapo kirjoittaa juttuja huippu-urheilijan näkökulmasta ja Anna suunnistavan perheenäidin roolissa.

 

Yhteistyössä:

Sosiaalinen media